Osuipa silmien eteen iskevä teksti yöpalanhakureissulla. Turhanpäiväisten lehtien joukosta erottui yksi tuttavuus ylitse muiden.

Tomerannäköinen kirjoittaja katsoo ystävällisesti mutta päättäväisesti lukijaa, ja vaatii toimintaa tässä ja nyt, eikä vasta joskus tulevaisuudessa.

Hän kirjoittaa havahtuneensa omaan toimintaansa, vastatessaan kysyjälle, kuinka lukioiden lakkauttamiseen ei voi enää vaikuttaa, koska hallituksessa on jo tehty vastaansanomattomia leikkauslistoja, jotka määräävät lukioiden kohtalon. Kirjoittaja huomaa, ettei ole enää samanlainen kuin aiemmin, kun nuorempana suoraa toimintaa suosivalla luonteellaan sai asioita tapahtumaan, liikaa välittämättä mahdollisista esteistä.

Olin hakemassa evästä saatuani kirjoitettua osallistuvan budjetoinnin raportin valmiiksi yön pikkutunneilla. Pieni start-up yrityksemme oli tehnyt vuodessa jotakin, mitä Helsingin kaupunki oli tutkinut ensin vuoden verran vuonna 2011, aikoo päättää tämän vuoden lopulla, ja pilotoida ensi vuonna. Sen sijaan tämän vuoden aikana, kahden osa-aikaisen työntekijän yrityksemme suunnitteli ja toteutti kolme osallistuvan budjetoinnin prosessia, joissa oli viisi työpajaa, yli 130 osallistujaa, 39 budjetti-ehdotusta, ja tavalliset ihmiset päättivät perinteisten päättäjien sijaan yli 220 000 euron kohdentamisesta. Tavallaan toimme osallistuvan budjetoinnin Suomeen, vain, koska aloimme todella tekemään, tässä ja nyt.

Tekeminen ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista ilman ensimmäisen kokeilun toimeksiantajaa, Sitraa, jonka järjestemällä Uusi demokratia -foorumilla haettiin uusia vaikuttamisen tapoja. Niitä varten oli budjetoitu rahaa, mutta vasta foorumin jäsenten ehdotus esiin nousseen osallistuvan budjetoinnin kokeilemisesta johti uuden päätöksentekotavan käyttöönottoon. Foorumilaiset perustelivat ehdotusta periaatteella “maista omaa lääkettäsi”, johon Sitra vastasi myönteisesti.

Kaipa sitä siis täytyy itsekin maistaa omaa lääkettään, ja kirjoittaa vastine, tässä ja nyt, eikä vasta tulevaisuudessa.

Suomessa on ainakin kaksi vuotta puhuttu avoimesta päätöksenteon valmistelusta, avoimen demokratian keskeisimmästä osa-alueesta, mutta sen toteutuminen tuntuu olevan vielä siellä jossain tulevaisuudessa. Sen sijaan, että kokouksia valmisteltaisiin Wordilla ja esityslistoja ja pöytäkirjoja lähetetään edestakaisin sähköpostilla, niitä voitaisiin kommentoida suoraan verkossa avoimina oleviin asiakirjoihin. Ja jo esityslistan sisällöstä voidaan keskustella sosiaalisessa mediassa. Tarvitaan vain toimintamalli, jossa moderaattorin tai fasilitaattorin virkaa hoitaa neutraali taho, eikä kaverien määrä ole automaatti, joka ratkaisee ehdotusten kannatuksen. Argumentaation ja tiedon, johon selaimessa on helpompi linkittää kuin liitetiedostossa, pitää olla ratkaisevassa asemassa.

Muutamat esimerkit, kuten Avoin ministeriö, addressit.com ja Punakynä.net ovat jo näyttäneet suuntaa alhaalta ylöspäin lähtevälle vaikuttamiselle. Siinä missä hallinnon sisältä voi tulla äkillisestikin Guggenheimin kokoisia alotteita, ovat hallinnon tarjoamat omat “uuden teknologian” vaikuttamiskanavat Tampereen Valman ja Hämeenlinnan Kommentorin kaltaisia äärettömän rajattuja ja pienimuotoisia kokeiluja, joissa virkamiehet päättävät etukäteen, mistä asioista saa ylipäätään lausua mitään.

Millään organisaatiolla ei ole kuitenkaan vielä kaiken päätöksenteon kattavaa avointa järjestelmää, joka ottaisi täyden hyödyn irti joukkoälystä ja tarjoaisi todellisen, oikean vaikuttamismahdollisuuden kaikille tasa-arvoisella tavalla. Keskitetty päätöksentekoväline itse asiassa pakottaisi eripuraiset ja kuppikuntaiset ryhmittymät ratkomaan kiistakysymykset mahdollisimman ajoissa ja mahdollisimman sivistyneesti, ja johtaisi ennemmin rakentavaan kuin repivään politiikkaan.

Ilmaisia työkaluja, kuten avoimen lähdekoodin Etherpad tai jo tunnetumpi Google docs on saatavilla saman tien. Avo2-hankkeessa, jossa olen mukana, koostetaan avoimia oppimateriaaleja aiheen toimintamalleista ja käytännöistä. Julkaisu tapahtuu alkuvuodesta, mutta jo keskeneräistä, avoimesti tapahtuvaa kirjoitusta voi seurata Wikiopistossa.

Henkilökohtaisesti olen alkuvuodesta lähtien puhunut avoimen demokratian kokeilemisesta kahdelle nuorelle naiselle, joilla on menneisyys vielä nuorempina rastatukkaisina radikaaleina johdattamassa opiskelijajoukkoja muuttamaan maailmaa. Nyt nämä hieman vähemmän, mutta edelleen minua nuoremmat naiset ovat organisaatioissaan vastuunkantajan asemassa ja joutuvat pohtimaan asioita laajemmasta perspektiivistä.

Kummatkin ovat avoimen demokratian ystäviä, mutta ehdotukseni avoimen päätöksenteon käyttöönotosta ei ole “juuri nyt”, eli pitkin koko alkuvuotta, ollut ajankohtainen, “koska organisaatiossa on meneillään uudistuksia” tai “syksy on täynnä vaaleja, liittokokouksia ja juoksevia asioita”. Näyttää valitettavan luonnolliselta, että “tässä ja nyt” unohtuu, kun ikää, valtaa ja vastuuta tulee lisää.

Entiset rastatukkaiset radikaalit ystäväni, olen saanut teidän kautta valitettavan kuvan, etteivät omat organisaationne ole niin avoimia, kuin ehkä toivoisitte muun yhteiskunnan olevan. Kaikessa kiireessä asiaa ei välttämättä näe niin hyvin sisältäpäin, mutta ulkoisena tarkkailija pyydän saada tarjota neuvoa. Tautiin kannattaa ottaa lääkettä, tässä ja nyt, ettei se pääse pahenemaan.

Kuusitoistavuotiaat eivät pääse vielä hetkeen äänestämään, mutta kukaan ei estä vaikuttamasta päätöksenteon agendaan ja esistyslistan esityksiin. Tarvitaan vain toimiva väline ja toimintamalli. Voisivatko lukiolaiset olla se taho Suomessa, joka tuo ensi vuoden aikana avoimen päätöksenteon valmistelun valtakunnan mittakaavassa käytäntöön? Voisiko nykyinen lukiolaisten sukupolvi olla ensimmäinen suomalaisten vaikuttajien sukupolvi, joka on alusta lähtien valmistellut asiat avoimin ovin?

Voisiko ylioppilasliike ottaa askeleen taaksepäin vanhoihin kaavoihin kangistumisen tieltä, ja uudistua sisältäpäin?

Filosofi Bertrand Russellin mukaan maailman ongelmien perimmäinen syy on siinä, että kaikkein tyhmimmät ovat kaikkein itsevarmimpia ja kaikkein viisaimmat eniten täynnä epävarmuutta. Näin ollen, kun kansalaiset pitävät poliitikkoja tyhminä, ja heidän päätöksiään huonoina, ja jos sama pätee poliitikkojen asenteisiin toisia poliitikkoja kohtaan, niin eikö silloin Russellin näkemys tule todistetuksi, sillä vain kaikkein itsevarmimmat tuntevat olevansa oikeassa ja oikeita henkilöitä päättämään toisten puolesta, eli ryhtyessään itsevarmuudessaan poliitikoiksi, he unohtavatkin sen harkinnan ja pohdinnan, jota paras mahdollinen viisaus edellyttäisi. Paras ase tietämättömyyttä vastaan on tiedon lisääminen ja koulutus, joten parhaat päätökset saataisiin toimintamallilla, jossa päätöksenteko ei perustu niinkään henkilöiden vetovoimaan, vaan heidän kykyynsä perustella ehdotuksensa.